Taide pitkä, käsitykset vanhat – mikä tekee taiteesta meille niin tärkeää?

Taide pitkä, käsitykset vanhat – mikä tekee taiteesta meille niin tärkeää?

Tutkimustyön tuoksinassa olen päässyt kuulemaan, millaisia kadunmiesten ja -naisten taidekäsitykset ovat. Taidekäsityksillä viitataan pääasiassa määritelmiin siitä, mikä on taidetta. Käsitykset liittyvät usein kysymykseen: mikä tekee taiteellisesta ilmaisusta ja taiteen kokemisesta ihmiselle merkityksellistä?

On hyvin tavallista, että taiteella koetaan olevan itseisarvo, mikä irrottaa sen inhimillisistä käytännöistä. Tässä käytännöllisyyden ja esteettisyyden erottelevassa, ennen kaikkea René Descartesin (1596–1650) filosofian vaikutuksesta syntyneessä kokemuskäsityksessä, erotellaan myös sisäinen ja ulkoinen, subjekti ja objekti sekä tarkkailija ja tarkkailun kohde.

Dualistisesta ajattelutavasta todistaa esimerkiksi se, että moni ihminen kokee, ettei taide kuulu itselle. Saattaa olla käsitys, ettei osaa ilmaista itseään taiteellisesti tai ettei ole tarpeeksi tietoa taiteen tarkasteluun.

Romanttis-individualistinen taiteilijakäsitys ja modernismiin nojaava mielikuva autonomisesta taiteesta irrallaan inhimillisistä käytännöistä elävät edelleen vahvoina. Kärjistetysti ainoastaan taiteilijat tekevät taidetta ja sitä on esillä vain museoissa, teattereissa ja muissa virallisissa taidelaitoksissa. Nykykäsityksen taiteesta ja estetiikasta tulisi kuitenkin irtautua näistä menneistä taidon, tiedon ja nerokkuuden vaateista sekä sosiaalisen erottautumisen leimasta.

Taidetta ”ymmärtää” jokainen, joka tunnistaa siinä kokemuksiaan ja ajattelun tapojaan tai osaa yhdistää taiteen toisten ihmisten kokemuksiin ja omaksumaan ajatusmaailmaan. Tuoreempi taidekäsitys liittyy itsekriittisyyteen ja myötätuntoon. Onnistunut taideteos saa ihmisen kysymään: miksi tunnen tai ajattelen juuri näin teoksen kohdattuani?

Puhe kokemuksesta ja käytännöllisyydestä taiteen yhteydessä ei ole kuitenkaan mikään 2000-luvun ilmiö. Taiteessa kokemusta on pitänyt tärkeänä jo Platon. Taide kokemuksena on yhdistettävissä myös 1900-luvun alkupuoliskolla filosofi John Deweyn (1859–1952) esittelemään pragmatistiseen estetiikkaan. Joka tapauksessa keskustelu taiteesta kokemuksena on 1900-luvun alkupuoliskolla puhjennutta vastareaktiota taiteen institutionalisoimiselle sekä taiteen ympäristöstä ja yhteisöstä irrottamiselle.

Dewey piti modernin ajan erottelua käytännöllisyyden ja esteettisyyden välillä taiteessa keinotekoisena, koska hänen mukaansa ”teoriat, jotka eristävät taiteen omaan todellisuuden lokeroonsa, eivät millään tavalla ole uskollisia kuvauksia taiteen todellisesta luonteesta, vaan tämänkaltaiselle eristämiselle on usein löydettävissä yhteiskunnalliset syyt”.

Teoksessaan Taide kokemuksena (1934) Dewey esittikin analyysin esteettisestä kokemuksesta, jolla hän pyrki murtamaan ajatusmallin autonomisesta taiteesta. Taiteella kokemuksena Dewey tarkoittaa, että taiteen kautta yhteisöjen on mahdollista päästä sosiaaliseen vuorovaikutukseen maailman kanssa. On mahdollista, että ympäristön todella kokeva ja esteettiseen havainnointiin kykenevä ihminen muuttuu taiteen avulla ja sitä kautta vastavuoroisesti pystyy vaikuttamaan maailmaan eli yhteisöönsä ja ympäristöönsä.

Karkeasti tiivistäen esteettinen kokemus on Deweylle erinäköisten ongelmien ratkaisua, mikä voi tapahtua emootioiden tasolla täysin tiedostamatta. Taiteen äärellä käsiteltävät ongelmat ovat oikeastaan hyväksi, sillä siten opimme kohtaamaan hankaluuksia sekä monimutkaisia ja epämiellyttäviäkin asioita, joita väistämättä tulee vastaan elämässä. Dewey teoretisoi taiteen kasvattavana toimintana, jolloin ”se on means-ends-praksista, keinonsa ja päämääränsä tasapainottavaa yhteiskunnallista käytäntöä, joka pyrkii samanaikaisesti sekä välilliseen että välittömään hyvään”. Jos kysyttäisiin Deweyltä mikä on merkityksellistä taiteessa, hän ja oikeastaan kuka tahansa esteetikko, vastaisi luultavasti silmiään räpäyttämättä: ”taiteen ihmisessä synnyttämät kokemukset”. Taide kun on jatkuvaa oppimista.

BBC:n suursarja Kulttuurien juurilla (Civilisations) antaa muutamia vastauksia siihen, mikä on tehnyt taiteesta merkityksellistä ihmiselle keskiajalla ja renessanssin aikaan. Keskiajalla erilaiset materiaalit ja tekniikat olivat luovan työn lähtökohta. Artesaanien käsillä tekemisen taitoa, Ars, pidettiin suuressa arvossa. Materiaalien hyödyntämisen taidot olivat edellytys sen aikaisten yhteiskuntien kehittymisen kannalta.

Uuden ajan alussa taiteilijan luomisvoimaa ja mielikuvitusta alettiin arvostaa. Taiteilija saattoi saada välähdyksenomaisen vision lopullisesta taideteoksesta, jonka ympärille konkreettinen työskentelyprosessi vaiheistui. Taiteilijoille ominaista työskentelytapaa kuvaa hyvin sana Invenio, oivaltaminen tai nerokkuus. Taide oli illuusion luomista. Syntyi modernin ajan käsitys taiteilijasta idearikkaana ihmemiehenä.

2000-luvulla taiteilijat ja muut luovan työn tekijät ovat mielestäni palanneet puhtaasti käsillä valmistamisesta ja suurten illuusioiden luomisesta lähemmäs ihmistä – toteuttamaan reaalielämään samaistuttavaa ns. tositaidetta.

Osuvina esimerkkeinä toimivat koreografit kuten Hanna Brotherus, Tommi Kitti ja yksi eurooppalaisen nykytanssin seuratuimmista tanssija-koreografeista Theo Clinkard. Clinkard haluaa, että yleisö pystyy näkemään tanssijoissa jotakin itsestään. Tanssijoissa hän arvostaa erityisen taituruuden sijaan persoonallisuutta ja ihmisyyttä. ”Minulla on pakkomielle käytännöllisen ja runollisen yhdistämisestä”, totesi Clinkard viime vuonna tehdessään Suomessa improvisaatioon perustuvaa koreografiaa We Told You There Would Be No Certainty.

Taiteilijoiden töitä tilaavat, asettavat esille ja esittävät mitä erilaisimmat tahot – ja niin tuleekin olla. Julkista taidetta käytetään välineenä sekä alueiden vetovoimaisuuden ja keskiluokkaistumisen aikaansaamiseksi että vahvistamaan kaupunkilaisten osallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Tutkijan positiosta käsin on kiinnostavaa seurata yleistä taidekäsityksen muutosta sekä sitä, miten se näkyy esimerkiksi uuden julkisen taiteen tilaamisessa ja kuratoinnissa. Jos tilaajat ja rakennuttajat pitäisivät taidetta sosiaalisesti jaettuna mielikuvituksena, miltä näyttäisivät ja tuntuisivat tulevaisuuden arkkitehtuuri ja kaupunkimaisema? 

Taide kiinnittyy laajasti niin ihmisten käytännöllisiin kuin esteettisiinkin arvoihin. Siksi taidetta rakennetussakaan ympäristössä ei tule typistää ainoastaan yhdeksi prosentiksi rakentamiskustannuksista tai ymmärtää sitä julkisen tilan kosmeettiseksi koristeeksi.

Tekstiä ovat kommentoineet Taiteen evoluutio -kurssilaiset Aalto ARTS:ssa sekä kurssin opettajana toimiva kuvataiteilija, TaT Mika Karhu.

Kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Cuporessa ESR:n tukemassa Luovaa osaamista -hankkeessa 2018-2020, Ratkaisumalleja taiteen yhdistämiseksi rakentamiseen. Hankkeen tavoitteena on edistää julkisen taiteen ja luovan suunnittelun käyttöä rakennushankkeissa. #taidekayttoon

Lue lisää aiheesta: Oona Myllyntauksen LinkedIn-kirjoitus Taide käyttöön – kuinka tuoda taide kiinteäksi osaksi kaupunkirakentamista sekä Anna Rikkisen Ympäristö rakentuu vimmalla – nyt on taiteilijoilla näkymisen paikka Ornamon blogissa.

Kuva: Taiteilija Tommi Toijan veistos Bad Bad Boy (2013) / Oona Myllyntaus. 

Oona Myllyntaus

Projektipäällikkö, FM
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Oona Myllyntaus