Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikymmenet

Professori emerita Anita Kankaan puhe Cupore 20 vuotta -paneelikeskustelun aluksi Kansatieteen ja Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivillä 17.–18.3.2022

Tutkitun tiedon saaminen, jakaminen ja hyödyntäminen päätöksenteossa ovat olleet keskiössä julkisen päätöksenteon eri sektoreilla vuosikausia.  Niin myös kulttuuripolitiikassa, ja sitä koskeva tutkimusala on institutionalisoitunut vuorovaikutuksessa sosiaaliseen ja poliittiseen ympäristöönsä.

Tarkastelen tätä prosessia, lähinnä CUPOREn taustana, jakamalla kehitysvaiheet neljään ajanjaksoon: pioneeri-, laajenemis-, vakaan toiminnan ja kestävän tulevaisuuden rakentamisen vaiheiseen.

1950–1960

Ensimmäiseen vaiheeseen sisällytän 1950-luvulla tehdyt kansainväliset ja kotimaiset lähinnä sosiologien tutkimukset, joissa tuotiin esiin ihmisten kulttuuriaktiviteettien sosiaalisesti ja alueellisesti epätasainen jakautuminen.  Samanaikaisesti vapaa-aikatutkijat seurasivat työviikon lyhentämiseen liittyviä kehittelyjä, joita kansainvälinen työjärjestö ILO edisti sopimuksessaan 40-tuntisesta työviikosta jo 1930-luvulla. Lisääntyvän vapaa-ajan käyttö kiinnosti ja asiaa selviteltiin tutkimuksilla, teemalla ”lyhennetty työviikko ja kulttuuriharrastukset”.

Ainakin kaikki nämä tutkimukset olivat taustalla, kun UNESCO uudisti toimintaansa 1960-luvulla. Siellä todettiin, että samalla tavoin kuin organisaatioon on rakennettu tiede- ja koulutusasiat, sinne tulee saada myös kulttuuriasioista vastaava osasto auttamaan jäsenvaltioita kehittämään järjestelmät, jotka lisäävät tasa-arvoa ihmisten osallistumisessa kulttuuritoimintaan, kulttuuri- ja taidelaitosten toimintamahdollisuuksissa ja taiteilijoiden aseman parantumisessa.

Olimme Pertti Alasuutarin kanssa artikkelissamme[i] osoittaneet, miten tehokkaasti UNESCO sai jäsenmaat kulttuuripolitiikan kehittäjiksi omissa maissaan, kirjoittamaan kulttuurin tilaa kuvaavat raportit ja luomaan hallintojärjestelmät, joiden avulla tasa-arvoa kulttuuritoimintoihin osallistumisessa pyrittiin lisäämään. Tuota työtä vahvistivat Unescon sopimukset ja suositukset.

UNESCOn toimintatapaan liittyi silloin ja nykyisinkin tiivis yhteistyö tutkijoiden, asiantuntijoiden, virkahenkilöiden ja päätöksentekijöiden välillä.  Tuolloin kehittämistoimintaan otettiin mukaan nimekkäitä vapaa-aikatutkijoita, kulttuuritutkijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Esimerkiksi Joffre Dumazier, vähän aikaa Pierre Bourdieu, pitkään yhteyksissä viipynyt Richard Hoggart, Ernest Gellner ja niin edelleen.

Suomi oli aktiivinen toimija UNESCO-työssä, raportoijana kokouksissa. Niinpä meilläkin lähdettiin parantamaan hallintojärjestelmiä, omaksuttiin niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan sanasto. Luotiin valtakunnalliset ja alueelliset sekä paikalliset järjestelmät, oma sektori.  Tutkimustarpeet, joita UNESCO korosti, tunnistettiin myös välittömästi.

Taiteen keskustoimikunta ja valtion taidetoimikunnat toimivat alussa varsin pienillä henkilöstöresursseilla mutta tarvitsivat tutkimustietoa. Perustettiin Valtion taidehallinnon julkaisuja-sarja, ja palkattiin ulkopuolisia tutkijoita, jotka lähtivät tunnistamaan eri taiteenalojen tilanteita; syntyi kuvaukset, analyysit ja kehittämisehdotukset lähes jokaiselle valtion taidetoimikunnille. Näiden pohjalta tuotiin tutkittua tietoa päätöksentekoon, jonka pohjalta muotoutuivat taiteilijapolitiikan suuntaviivat. Kulttuuritilastostakin tehtiin jo ensimmäinen versio käyttäen apuna UNESCOn laatimaa lomaketta.

Myös läänien taidetoimikunnat palkkasivat tutkijoita selvittämään alueensa kulttuuritoimintaa, kulttuuritoiminnan saavutettavuuteen ja taiteilijoiden asemaan liittyviä ongelmia. Läänien taideolot tulivat kartoitetuiksi ja nousi esiin se, että taidetoimikuntien yhteys kuntiin oli tärkeä ja että kuntiin tarvittaisiin oma kunnallinen sektori, kulttuurisektori. Maakuntakeskusten taide- ja kulttuurilaitosten toivottiin laajentavan toimintaansa, eli alueteatterit-, orkesterit ja -museot syntyivät.

Samoin maakuntaliitot selvittivät alueidensa kulttuuritoimintaa, ja tutkimuksiin pohjaten niissä laadittiin kulttuurisuunnitelmat, jotka hyödyttivät myös seutukaavaliittoja niiden laatiessa ministeriöiden edellyttämiä alueellisia kehittämissuunnitelmia. Kulttuuri oli selkeästi suunnitelmien sisään kuulunut osio. Suomen kulttuurirahasto ja maakuntarahastot olivat vahvoja partnereita Suomen kulttuuripolitiikan toimissa.

1970

Kun kunnallista kulttuurihallintojärjestelmää lähdettiin suunnittelemaan Arvo Salon johtamassa kulttuuritoimintakomiteassa 1970-luvun alussa, komitea suositteli ja opetusministeriö päätti kokeilla ennen lainsäädäntövaihetta komitean ehdottamaa muotoa Kulttuuritoimintalaista ja -asetuksesta kolmessa kunnassa kolmen vuoden ajan. Tässäkin kokeilussa tutkijat olivat uuden äärellä ja omien tutkimustaustojensa kautta tuottivat uutta tietoa päätöksentekijöille.

Myös kansainvälinen tutkimusyhteistyö alkoi jo 1970-luvun lopulla yksittäisten tutkijoiden osallistumisella UNESCOn joint study -tutkimuksiin ja Euroopan neuvoston tutkimus- ja kehittämisohjelmiin ja projekteihin. Erittäin kiinnostavia olivat osallistavat ja ihmisten aktivointiin kulttuuriharrastuksissa keskittyneet toimintatutkimukset, joissa tutkijat, taiteilijat ja esimerkiksi lähiöiden asukkaat kohtasivat ja kehittivät yhdessä toimintaa (niin sanottu sosiokulttuurinen animaatiotoiminta).

Tästä käsittelemästäni ajanjaksosta voi sanoa, että kulttuuriasiat olivat yhteiskunnan tavoitteiden sisällä, ja esimerkiksi YKn elintasoindeksi sisälsi myös kulttuuritoimintoihin osallistumisen, mikä lienee UNESCOn työn ansiota. Suomessa työskenteli lukuisia kulttuuripolitiikkaa käsitteleviä komiteoita, joille tutkijat tuottivat tausta-aineistoa. Kulttuuripolitiikan tutkimusta tehtiin monitieteisesti ja suhde yliopistoihin oli käytännöllinen. Vähäinen rahoitus tuli painotteisesti ministeriöstä, säätiöistä tai yhteisprojekteina yliopistojen kanssa.  Vuonna 1974 taidehallinnon julkaisuja sarjassa ilmestyi Auli Viikarin muistio taidepoliittisesta tutkimuksesta. Se oli ensimmäinen askel kohti kulttuuripoliittista tutkimusohjelmaa.

1980

1980-luvulla alkaneen laajenemisvaiheen aikana nousee ituja kohti sektoritutkimuslaitosta. Vuosikymmenen vaihteessa työskenteli Yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnallisia palveluja tukevan tutkimuksen edistämistä selvittänyt työryhmä (YPP-työryhmä, mietintö 1981:27. Yksi sen jaosto perehtyi myös opetusministeriön alaan. Vuonna 1982 julkaistiin opetusministeriön hallinnonalan toimintaa tukevan tutkimuksen yleissuunnitelma, jonka allekirjoittajina olivat opetusministeri Kalevi Kivistö ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen. Siinä todettiin, että taide- ja kulttuuripolitiikan sektoritutkimusta ja hallinnosta riippumatonta yliopistotutkimusta kehitetään. Tähän liittyi taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön toiminnan aloittaminen vuonna 1983 kokeiluluontoisena, ja se vakiintui virkoina vuonna 1989.

Yksikön tuli palvella sekä opetusministeriötä että taiteen keskustoimikuntaa alan tutkimus- ja tiedotustarpeiden tyydyttämisessä.  Konkreettisina välineinä olivat ARSIS-lehti ja Valtion taidehallinnon julkaisuja -sarjan tilalle vuonna 1988 tullut taiteen keskustoimikunnan julkaisusarja.  Yhteistyö Tilastokeskuksen kanssa vahvistui ja kulttuuritilastointi alkoi kehittyä. Tutkimus oli vahvasti mukana edelleen runsaslukuisessa komitea-, toimikunta- ja työryhmätyöskentelyssä, niiden taustatyössä samoin kuin esimerkiksi valtionneuvoston Kulttuuripoliittisen ohjelman valmisteluissa.

Sisällöllisesti taiteen keskustoimikunnan tutkimus- ja julkaisuyksikkö syventyi tuolloin tutkimuksissaan taidemaailman ja taiteen kenttien kamppailujen sekä kulttuuritoimintoihin osallistumisen ja sosiokulttuuristen käytäntöjen analyysiin ja kulttuuripalvelujärjestelmien toimivuuden arviointiin ja tutkimiseen. Viitekehys tuli taide- ja kulttuuripolitiikan, taide- ja kulttuurisosiologian, sekä taiteen taloustieteen silloin ajankohtaisista uusista teoretisoinneista. Yksiköllä oli vahvaa kansallista ja kansainvälistä tutkijayhteistyötä.

Jyväskylän yliopistoon perustettiin vuosikymmenen vaihteessa Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, joka lähti koordinoimaan ja edistämään kulttuurintutkimusta (cultural studies), luomaan sille institutionaalista pohjaa, julkaisufoorumia ja kansainvälisiä yhteistyösuhteita.

Tutkimus ja koulutus ovat olleet ja ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Vuonna 1978 aloitettu kulttuuripolitiikan opetus Jyväskylässä laajeni 1980-luvun alussa kulttuurityön kokonaisuudeksi, jota koordinoitiin yhteiskuntapolitiikan laitoksella ja kumppaneina olivat taidekasvatuksen ja valtio-opin laitokset.

1990

Siirryttäessä 1990-luvulle koulutuksen ja tutkimuksen oli otettava kantaa angloamerikkalaiseen koulutuskonseptiin ja Arts Managementiin.  Sibelius-Akatemian täydennyskoulutuskeskus sovelsi konseptia ja Jyväskylässä haluttiin rakentaa ohjelma tutkimuspohjaiseksi, ja painottaa pohjoismaista ja eurooppalaista toimintaympäristöä, jossa kulttuuripolitiikalla ja julkisella tuella on suuri merkitys kulttuurin ja taiteen edistämisessä. Ohjelma nimettiin Cultural Managementiksi, ja yhteiskuntapolitiikan koordinoimana yhteiskuntatieteet olivat vahva sisältö ohjelmalle; partnereina olivat taidekasvatus, kansantaloustiede ja markkinointi. Ohjelman rinnalla toimi myös kulttuuripolitiikan tohtorikoulutus. Vuosikymmenen lopulla ministeriön rahoituskriteerit muuttuivat tutkintotavoitteisiksi ja ohjelman pohjalle rakennettiin kulttuuripolitiikan maisteriohjelma. Vuonna 1996 Jyväskylän yliopistoon perustettiin kulttuuripolitiikan professuuri yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselle. Samaan aikaan professuuri tuli myös Warwickin yliopistoon Englantiin.

1990-luvulla vahvistunut tulosjohtaminen ja tehokkuuden tavoittelu saivat valtiot kysymään, miten niissä toteutettu kulttuuripolitiikka oli onnistunut. Kansainväliset keskustelut UNESCOn ja Euroopan neuvoston piirissä, OECD:n toteuttamat koulutuspolitiikan arvioinnit ja väittäisin myös, että tiettyjen henkilöiden siirtymiset UNESCOsta Europan neuvostoon vaikuttivat siihen, että Euroopan neuvosto käynnisti kulttuuripolitiikkojen arviointiohjelman, jolla arvioitiin jäsenmaiden kulttuuripolitiikan onnistumista kulttuuritoimintaan osallistumisen, hallinnon desentralisaation, taiteilijan aseman, taidekoulutuksen/kasvatuksen suhteen. Tavoitteena oli luonnollisesti mahdollistaa tiedon ja tutkimuksen vaihto jäsenmaiden välillä. Ensimmäiset toimenpiteet ja raportit (Ranska ja Ruotsi) tulivat jo 1988, ja Suomessa työ lähti liikkeelle vuonna 1993.

Vaikka näitä Euroopan neuvoston maa-arviointeja on aiheellisesti kritisoitu niiden kapeasta kulttuuripolitiikan sisällön tulkinnasta, ja koko arviointiprosessia tietyn kulttuuripolitiikan mallin istuttamisesta esimerkiksi ns. transitiomaihin – isomorfiasta, sen hyödyt näkyivät tutkimusalan vahvistumisena.

Arviointiprosessin läpi vieminen johti monissa maissa kulttuuripolitiikan tutkimuslaitosten, observatorioiden ja vastaavien perustamiseen. Prosessin tuotokset, maiden kulttuuripolitiikkojen arvioinnin tuottamat tulokset, muodostivat pohjaa kansainväliselle Compendium-tietopankille.

2000

Siirtyminen 2000-luvulle tuo esiin vakiintuneen kulttuuripolitiikan tutkimusalan; on vakiintuneet käytännöt eli kansainvälinen ja pohjoismainen tieteellinen lehti, joka toinen vuosi järjestettävä maailman konferenssi ja pohjoismainen konferenssi, kansallisia konferensseja, vahva kansainvälinen verkosto- ja opetusyhteistyö; on yliopistojen laitoksia opetusohjelmineen, tutkimusyksiköitä ja keskuksia.

Kulttuuripolitiikan tutkimusalaa lähellä ja sitä vahvistaen olivat myös kulttuuritutkimuksen, taiteen taloustieteen ja arts managementin julkaisu-, konferenssi- ja opetuskäytännöt. Lisäksi monien vanhojen disipliinien (kuten sosiologia, valtio-oppi) konferensseissa toimi alamme työryhmiä ja alakomiteoita ja julkaisuihin hyväksyttiin kulttuuripolitiikan kysymyksiä analysoivia artikkeleita. Kulttuuripolitiikan tutkijat olivat aktiivisia toimijoita kaikissa näissä.

Voimme puhua siirtymisestä vakaan toiminnan vaiheeseen, ja se Suomessa yhdessä koko 1990-luvun kestäneen sektoritutkimuksen selvitys- ja kehittämistyön kanssa, vaikutti siihen, että ajatus vahvasta kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksesta kypsyi. Useat opetusministeriön työryhmät selvittivät edelleen Kulttuuripolitiikan linjan sektoritutkimustarpeita. Opetusministeriön Ritva Mitchelliltä tilaama raportti kulttuuripolitiikan tutkimuksen tilasta ja kehittämisehdotuksista valmistui ja lausuntokierroksen ynnä moninaisen valmistelutyön jälkeen vuonna 2002 perustettiin ajan hengen mukaisesti public & private -ajattelua toteuttaen Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö CUPORE, jonka tehtävä on ylläpitää tutkimuskeskusta.

Perustajina olivat Jyväskylän yliopisto ja Suomen kulttuurirahasto yhdessä opetusministeriön kanssa. Opetusministeriö mukaantulo merkitsi säätiön toiminnan rahoittamista ja edustajien nimeämistä säätiön hallitukseen ja neuvottelukuntaan. Yhteistyö Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan maisteri- ja tohtoriohjelmien kanssa todettiin tärkeäksi, viitaten sektoritutkimuksen ja yliopistossa tehtävän tutkimuksen sekä tutkimuksen ja opetuksen vuorovaikutukseen.

Vuonna 2004 laadittiin edelleen opetusministeriön nimittämien työryhmien muistioita kulttuuripolitiikan sektoritutkimuksen kehittämisestä sekä koulutus- ja tiedepolitiikan hallinnonalan sektoritutkimuksesta.  Kulttuuripolitiikasta todettiin: ”Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön CUPOREn tehtävänä on seurata ja kehittää alansa kansallista ja kansainvälistä tutkimusta sekä tuottaa ja välittää kulttuuripoliittisen päätöksenteon käyttöön korkealaatuista tutkimustietoa. Tuottamansa tiedon ja tutkijoidensa asiantuntemuksen kautta säätiö osallistuu myös kulttuuripolitiikan opetuksen kehittämiseen ja järjestämiseen. CUPORE on keskeisessä asemassa kulttuuripolitiikan sektoritutkimuksessa.” Tässä yhteydessä Museovirasto todettiin viranomais- ja asiantuntijapalveluita tuottavaksi ja toteuttavaksi tutkimuslaitokseksi, jonka sektoritutkimus palvelee Suomen aineellisen kulttuuriperinnön vaalimista.

Tuon jälkeen vielä monet sektoritutkimuksen yleisiä kehittämislinjauksia esittäneet työryhmät ovat uudistaneet sektoritutkimusjärjestelmää. Tutkimuslaitoksia on koottu yhteen, siirretty kokonaisina yliopistojen yhteyteen ja takaisin, tai niissä tehtävää perustutkimusta yliopistoihin. Näissä keskusteluissa CUPORE haki paikkaansa, mutta jäi lähinnä kokonsa puolesta varsinaisten sektoritutkimuslaitosmäärittelyjen ulkopuolelle, joskin tutkimuskeskus tuli mainittua silloin kun sektoritutkimusta arvioitiin funktionaaliselta pohjalta (puhuttiin koulutuksesta ja kulttuurista). Ja silloin kun painotettiin sitä, että tutkimuslaitoksen tutkimuksen laadun ja relevanssin yhdeksi mittariksi voidaan katsoa onnistunut toiminta avoimilla tutkimusmarkkinoilla. CUPOREakin kannustettiin rohkaistumaan ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hankintaan. Tuona aikana myös yliopistojen rahoitusmalliin tuli mukaan ns. ”kolmas tehtävä”, joten CUPORElle tuli paitsi partnereita myös kilpailijoita tutkimusrahoituksen hakemisessa.

2020

Nyt 20-vuotiaasta CUPOREsta voidaan onnitellen todeta, että siitä on kasvanut kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettu ja vaikuttava tutkimuslaitos. Se on kasvanut sektoritutkimuslaitokseksi, jolla on kansallisella ja kansainvälisellä tasolla kiinteät yhteydet niin kulttuurin monimuotoisiin kenttiin ja toimijoihin kuin yliopistoihin ja muihin tutkimuslaitoksiin. Tämä on hyvä pohja kestävän tulevaisuuden rakentamisessa.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksessa on kysymys tutkimusalasta, jota leimaavat sanat monitieteinen ja monisektorinen.

Kysymys perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen suhteesta on tässäkin mielenkiintoinen. Sanotaan, että sektoritutkimus ei kyseenalaista asioita samalla tavalla kuin riippumattoman akateemisen tutkimuksen on mahdollista ja tärkeää tehdä. Sektoritutkimus on laitosten profiilien mukaista soveltavaa tutkimusta, siinä ylläpidetään ja kehitetään tietovarantoja ja tuotetaan käytännön tietoa päätöksenteon pohjaksi, usein hyvin nopeasti ja lyhyellä varoitusajalla.  On selvää, että suurten tietovarantojen kehittäjiksi ja ylläpitäjiksi yliopistolaitoksista useinkaan ei ole. Mutta muuten raja ei tietenkään ole aina selvä. Eräillä tieteenaloilla yliopistot tuottavat hyvinkin sovellettavaa tietoa, eräillä aloilla eivät lainkaan. Sektoritutkimuksessa puolestaan on avauksia perustutkimuksen suuntaan.

Nykyisessä toimintaympäristössä politiikan ilmiöt ovat yhä useammin hyvin kompleksisia ja tiedollisen kokonaiskuvan muodostaminen on vaikeaa.  Ongelmiin liittyy paljon tiedollista epävarmuutta ja arvoerimielisyyksiä. Tiedon määrän lisääminen ei ratkaise poliittisia ongelmia; laadukasta tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi on tarjolla enemmän kuin koskaan aikaisemmin mutta sen hyödyntäminen ei ole helppoa. Tietopohjainen päätöksenteko vaatii vuorovaikutusta, jossa päättäjät ja tutkijat tulkitsevat ja jäsentävät tietoa yhdessä. Yleinen toive on löytää välineitä oleellisimman ja luotettavimman tiedon tunnistamiseen ja sen koostamiseen tiiviiseen, helposti hyödynnettävään muotoon.

Voimme nähdä, että CUPOREssa asiaa on mietitty ja kokeiltu. Usein ajatellaan, että luotettavimpaan tietoon pääsemiseksi päättäjät ja/tai viranomaiset ja tutkijat voisivat olla yhdessä myös tuottamassa tuota tietoa, mutta silloin ollaan hieman paradoksaalisessa tilanteessa. Jos kysymyksessä ei ole yhteinen toimintatutkimuksellinen kehittämisprojekti, tuollainen asetelma on hieman outo.

Meille kulttuurialan tutkijoille ja päätöksentekijöille on tärkeätä, että saamme tietoa kulttuurialan (laajasti käsittäen), sen toimijoiden ja toimintaympäristöjen tilan ja muutoksen ymmärtämiseen. Tietoon liittyy vastuullisuus, joka syntyy tutkijan henkilökohtaisista ratkaisuista, kun hän toimii tutkimusyhteisön jäsenenä. Yhteisön sisällä on tärkeää käydä dialogia toiminnan yhteisistä arvoista ja periaatteista. Tutkijoiden vaikuttaminen tapahtuu julkaisujen ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta, jotka tehtävät – tulevaisuudessa – toivottavasti ulottuvat ja joita kysytään myös oman sektorin ulkopuolella eli ollaan kulttuurivaikuttamassa yhteiskunnallisen arvon tuotantoon yleensä, ihmisten hyvinvointiin, yhteiskunnan vaurauteen, vakauteen, kilpailukykyyn ja luonnonvarojen kestävään käyttöön.

Yhteenvetona voi sanoa: Demokratiassa meidän on ensin päätettävä mitä me politiikalta haluamme, mitä tavoitellaan; siihen tarvitaan tietoa.  Sitten alkaa päätöksentekijöiden ja päätösten valmistelijoiden tehtävä. Ja siihen tarvitaan tietoa.

Alaviitteet:

[i] Alasuutari, P., & Kangas, A. (2020). The global spread of the concept of cultural policy. Poetics, 82, Article 101445. https://doi.org/10.1016/j.poetic.2020.101445