Sama taistelu, eri näyttämö: Ranskan ja Suomen julkisen median sodat
Ranskan kansalliskokous (parlamentin alahuone) julkaisi 5. toukokuuta raportin, jota odotettiin niin kiihkeästi, että julkaisu kaatoi kansalliskokouksen verkkosivuston. Parlamentaarisen tutkintavaliokunnan loppuraportti koski julkisen yleisradiotoiminnan puolueettomuutta, toimintaa ja rahoitusta. Raportti ja siihen liittyvät keskustelut ovat taas yksi esimerkki kulttuurisodasta, jota on käyty hyvin samankaltaisissa olosuhteissa myös Suomessa ja muualla.
Tausta on tuttu: taloustilanne, jossa vaaditaan kivuliaita julkisen talouden säästöjä, lähestyvät vaalit (tässä tapauksessa vuoden 2027 presidentinvaalit), entistä vastakkainasettelevampi ja radikalisoituneempi poliittinen ilmapiiri sekä äärioikeistopuolueiden nousu, mikä on tuonut mukanaan toistuvia syytöksiä julkisen median oletetusta vasemmistolaisesta vinoumasta. Lopputuloksena parlamentaarinen komissio tutkii julkisen yleisradiotoiminnan puolueettomuutta, toimintaa ja rahoitusta.
Komission urakka oli valtava: se toimi kuuden kuukauden ajan marraskuusta 2025 lähtien ja toteutti peräti 200 kuulemista. Kuultujen joukossa oli tunnettuja televisiopersoonia, julkisuuden henkilöitä ja media-alan johtajia. Toteutusta pidettiin myös laajalti täydellisenä kaaoksena: loukkauksia, uhkauksia, hyökkääviä kysymyksiä ja vastauksia sekä taukoja järjestyksen palauttamiseksi seurattiin kuukausien ajan kuin saippuasarjaa. Suurin osa kritiikistä kohdistui komission alullepanijan ja esittelijän, äärioikeistolaisen kansanedustajan Charles-Henri Allonclen toimintaan. Jo ennen komission työn alkua hän hyökkäsi verkossa ja mediassa julkisuuden henkilöitä vastaan, syytti näitä erilaisista skandaaleista ja joutui itse syytetyksi vihamielisten kampanjoiden lietsomisesta. Hänen kuulustelumenetelmiään kuvailtiin “mccarthyismiksi” ja häntä syytettiin henkilökohtaisten mielipiteidensä julkisesta esittämisestä kesken valiokunnan työn. Hänen johtamansa kuulemiset olivat niin täynnä välikohtauksia, että komission puheenjohtaja keskeytti työn uusien toimintatapojen valmistelua ja käyttöönottoa varten. Lisäksi on väitetty, että komission jäsenille toimitettiin yksityisen mediakonsernin laatima lista hyökkäävistä kysymyksistä haastateltavia varten, mikä on johtanut rikosilmoituksen tekemiseen laittomasta vaikuttamisesta.
Lopulta Allonclen laatima raportti oli niin kiistanalainen, että sen julkaiseminen oli vähällä estyä kokonaan, mikä olisi hyvin harvinaista. Raportti kuitenkin hyväksyttiin lopulta niukasti komissiossa, ratkaisevina viime hetken äänet edustajilta, jotka ilmoittivat avoimesti äänestäneensä vastahakoisesti julkaisun puolesta estääkseen tulevat salaliittoteoriat.
Juuri tämä 551-sivuinen, 69 suositusta sisältävä raportti kaatoi Ranskan kansalliskokouksen verkkosivuston. Osa suosituksista kuulostaa tutuilta: julkisen yleisradioyhtiön budjetin leikkaaminen 25 prosentilla (suurin leikkaus organisaation historiassa) sekä julkisen rahoituksen vähentäminen esimerkiksi elokuvatuotannolta, vaikka kyseiset tuet tuottavat lopulta hintaansa enemmän taloudellista hyötyä. Raportti sisältää myös suosituksia julkisen median oletettujen puolueettomuusongelmien korjaamiseksi, joista osa johtaisi käytännössä julkisen yleisradiotoiminnan politisoitumiseen.
Useimpien kommentaattorien mukaan keskustelu julkisten audiovisuaalisten palveluiden uudelleenorganisoinnista oli sinänsä perusteltua, kun tavoitteena oli tehokkuuden parantaminen ja mahdollisten arveluttavien käytäntöjen tunnistaminen. Oli kuitenkin alusta asti selvää, että komissiota käytettiin poliittisena välineenä, jonka avulla äärioikeisto pyrki heikentämään luottamusta julkisiin palveluihin osana laajempaa “kulttuurisotaa”. Jopa Ranskan pääministeri harmitteli julkisesti raportin olevan ”hukattu mahdollisuus”, joka ”ei valitettavasti pääse kiinni asian ytimeen”.
Raportin vaikutukset Ranskan julkisen palvelun yleisradiotoiminnan tulevaisuuteen jäävät vielä nähtäviksi. Parhaassa tapauksessa keskustelujen kömpelö toteutustapa estää kaikkein vahingollisimpien ehdotuksien vakavasti ottamisen tai toimeenpanon. Toisaalta on myös mahdollista, että kansalliskokouksen hyväksymän raportin auktoriteetti vahvistaa äärioikeiston argumentteja julkisten palveluiden yksityistämisen puolesta — kehitystä, joka voi olla demokratialle erittäin vahingollista, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa on nähty.
Riski tällaiseen saattaa olla Ranskassa suurempi kuin Suomessa, sillä siellä taloudellisesti vahvat yksityiset mediayhtiöt ovat jo odottamassa poliittisine agendoineen. Toisaalta ranskalainen vastarinnan perinne vapauden ollessa uhattuna voi aina aktivoitua nopeasti. Samankaltainen keskustelu on parhaillaan käynnissä myös kustannusalalla, jossa useita suuria kustantamoja on siirtynyt suurten mediakonsernien omistukseen, jotka ovat tuoneet mukanaan poliittisesti suuntautuneita toimituksellisia linjauksia. Äskettäin suurin osa arvostetun Grasset-kustantamon kirjailijoista ilmoitti jättävänsä kustantamon sen jälkeen, kun sen uusi omistaja erotti kustantamon johtajan tämän kieltäydyttyä luopumasta toimituksellisesta riippumattomuudesta.
Liike on sittemmin levinnyt myös elokuva-alalle. Toukokuun 11. päivänä 600 elokuva-alan ammattilaista julkaisi vetoomuksen, jossa varoitettiin alan yritysjärjestelyjen aiheuttamista riskeistä demokratialle ja kulttuuriselle monimuotoisuudelle. Pian yksittäinen audiovisuaalinen konserni voi hallita suurempaa osaa elokuvien rahoituksesta ja levityksestä kuin koskaan aiemmin. Konsernin miljardööriomistaja Vincent Bolloré tunnetaan julki sanotuista ideologisista tavoitteistaan ja äärioikeistopuolueiden tuesta. Vetoomusta seurasivat uhkaukset taloudellisista vastatoimista mukana olleita ammattilaisia kohtaan, ja Cannesin elokuvafestivaalista on nyt tullut näyttämö kiivaille keskusteluille Ranskan elokuvateollisuuden tulevaisuudesta.
Lopulta nämä, ja monet muut, esimerkit osoittavat, kuinka media- ja muut kulttuurin alat ovat etulinjassa taistelussa riippumattoman median ja lopulta myös demokratian puolesta.
