Harkinnanvaraisuudesta lakisääteiseen: Suomen valtiollisen taidehallinnon sekä taiteenalojen tukijärjestelmien muotoutuminen 1960-1980-luvulla

Taidejärjestelmä kehittyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen samansuuntaisella tavalla kuin Länsi-Euroopassa. Siinä missä taidejärjestelmä saavutti Euroopan keskusmaissa laajan autonomian jo 1800-luvun jälkipuolella, päästiin Suomessa samaan vasta lähes sata vuotta myöhemmin.

Tämän tutkimuksen aiheena on valtiollisen taiteentukijärjestelmän muotoutuminen. Suomen valtion taide- ja kulttuurihallinnon järjestely on pääosin vielä tänäkin päivänä peräisin ajalta, jolloin korostuivat vaatimukset taiteiden yhteiskunnallisen aseman vahvistamiseksi.

Hyvinvointivaltiota rakennettiin kulttuuriin julkispalvelujärjestelmän periaatteella. Puhe laajan hyvinvointivaltion aikaisesta taidejärjestelmästä liittää kehityslinjan hyvinvointivaltion rakentamisen kauteen, joka kesti Suomessa 1960-luvulta aina 1990-luvun taitteeseen saakka.

Kun kulttuuripolitiikkaan alettiin Suomessa entistä selvemmin kiinnittää huomiota 1960-luvun puolivälistä lähtien, harjoitettiin sitä käytännössä säätämällä lakeja sekä ohjailemalla valtion budjetilla varoja taiteen ja kulttuurielämän tukemiseen – aina kulloistenkin tarpeiden ja harkinnan mukaan.

Kulttuurihallinnollisten lakien myötä julkinen tuki lisääntyi, mutta samalla lisääntyi myös taiteen ja kulttuurin ohjailu. Valtio sai yhä enemmän poliittista valtaa taiteen aloilla toimimalla sekä lakien säätäjänä että normittajana. Samalla aiemmin harkinnanvaraisuuteen perustunut kulttuuripolitiikka siirtyi lakisääteiselle pohjalle, mikä velvoitti valtiota ottamaan aiempaa suurempaa vastuuta.

Tutkimus on osa Cuporen suomalaisen kulttuuripolitiikan historiaa tarkastelevaa tutkimushanketta.

Julkaisua myy ja välittää Unigrafia.

Tiivistelmä ladattavissa Cuporen sivuilta.

ISBN 978-952-5573-27-5, ISSN 1795-1739.