Striimattu taide – missä taide?

Taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden parantaminen on korostunut suomalaisessa kulttuuripolitiikassa viime vuosikymmenten aikana, ja on myös yksi istuvan hallituksen kärkihankkeista. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden edistäminen on kirjattu niin ikään useiden kulttuurikeskusten strategioihin, ja teknologialla on sen toteuttamisessa merkittävä rooli. Mutta se, miten taiteen saavutettavuus toteutetaan – riittääkö siihen internet-yhteys ja valkokangas – ei ole yksiselitteistä.

Viime syksynä valmistunut gradututkielmani käsitteli Tampere-talossa vuosien 2013–2014 aikana toteutettua Etäevent-hanketta, jossa talon konsertteja striimattiin suorana internetin välityksellä sosiaali- ja terveysalan laitoksiin. Hankkeen taustalla oli ajatus tehdä Tampere-talon palveluista saavutettavia myös heille, jotka eivät fyysisesti pääsisi Tampere-taloon esimerkiksi vankiloista, vanhusten päiväkeskuksista sekä nuorten psykiatrisesta sairaalayksiköstä.

Tutkielmassani kävi ilmi, kuinka internetin välityksellä lähetettyä etäkonserttia ei Tampere-talossa nähty ensisijaisesti taide-elämyksenä vaan yhteisöllisenä, vuorovaikutteisena palveluna. Striimatun etäkonsertin mahdollisia esteettisiä puutteita sanottiin voitavan korvata yhteisöllisyydellä ja vuorovaikutuksella, joka toteutui esimerkiksi sähköisesti chat-yhteydellä illan artistin kanssa. Jotkut yleisössä osasivatkin ottaa tästä ilon irti, osalle se jäi täysin vieraaksi henkilön historiasta ja elämäntilanteesta riippuen. Väheksyä ei voi toki sitäkään ilmi käynyttä asiaa, että konsertin järjestäminen sitä vastaanottavissa hoitolaitoksissa todella loi laitosarkeen aitoa yhteisöllisyyttä ja positiivista yhdessäoloa.

Mutta riittääkö ihmisille hoivalaitoksissa taiteesta suora televisiolähetys? Tuleeko sen riittää? Entä missä määrin striimaus palvelee kulloistakin taidemuotoa?

Taidesisältöjen tulisi voida olla toteutettavissa myös kulttuuri-instituutioiden ulkopuolella. Tämä tarkoittaa, että kaikille tulisi olla saavutettavissa se sama taide, joka on saavutettavissa myös omilla jaloillaan käveleville, ilman erityisavustajaa eläville ihmisille, jotka pääsevät itse niin halutessaan kulkemaan elokuvateattereihin ja museoihin.

Saavutettavan taiteen ei tarvitse tarkoittaa kompensoivaa kulttuuripolitiikkaa, jossa aliarvioidaan ei vain taiteen olemusta ja sisältöjä, vaan sitä vastaanottavia ihmisiä. Niin monissa tapauksissa kuin taiteen ruudulta katsomisessa onkin hyvät puolensa (ainakin vielä aikana ennen kuin hoitolaitoksia ryhdytään suunnittelemaan niin, että sinfoniaorkesteri mahtuu niissä konsertoimaan – helvetin hyvä idea muuten), ihmisten ja taiteen välisessä suhteessa on kyse kohtaamisesta, aistiherkkyydestä, ruumiillisuudesta. Tv-ruutu pakottaa tekemään kompromisseja taiteen sisällön suhteen, ja voi mahdollisesti estää taiteen kannalta olennaisten emootioiden ja aistimusten välittymisen. Sen tähden taiteen saavutettavuuden edistämistä ei kaikissa tapauksissa voida kuitata tv-lähetyksillä, vaan sen rakentumisen kannalta olennaista on paikan päällä taidetta tekevä ihminen.

Anne Teikari

Tutkimussihteeri, FM
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Anne Teikari