Mitä hyötyä on kulttuuripolitiikan vaikuttavuuden seurannasta?

Mitä hyötyä on kulttuuripolitiikan vaikuttavuuden seurannasta?

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden, kuten terveyskeskusten tuotoksia, vaikutuksia ja vaikuttavuutta pyritään mittaamaan monin tavoin. Työttömiä kannustetaan tuottamaan yhä enemmän raportteja aktiivisuudestaan. Yliopistomaailmassa keskiössä ovat julkaisumäärät.

Kulttuuripolitiikassakin on eletty jo jonkin aikaa määrällisen tiedon, raportoinnin, mittaamisen, ja toisaalta erityisesti yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja ”näytön” tarkastelun leimaamaa aikakautta.

"Vaikuttavuus ei ole mikä tahansa sana, vaan osa vallankäyttöä."

Vaikuttavuus on nykyisen tuloksellisuutta korostavan arvioinnin sanaston avainkäsitteitä. Sillä viitataan yleensä toiminnalle asetettujen tavoitteiden toteutumisen arviointiin, ja aikaansaadun muutoksen todentamiseen. Samalla tulisi huomioida koko vaikutusprosessi, ympäristöstä johtuvat tekijät ja sivuvaikutukset.

Pelkästään tämä herättää monia kysymyksiä: mitkä ja kenen asettamat tavoitteet, mikä muutos, mitkä vaikutukset ja mihin? Vaikuttavuudesta on muotoutunut viimeistään 2010-luvulla Suomessa yhteiskunnallisen kehittämisen ja arvioinnin avainkäsite julkishallinnossa ja politiikassa, kun toiminnan ja talouden ohjausta on uudistettu sekä arviointivelvoitteita lakisääteistetty.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta tavoittelevasta tulosohjauksesta on tullut myös kulttuuripolitiikassa keskeinen ohjausmekanismi: vuonna 2013 aloittanut Taiteen edistämiskeskus, taidepolitiikan keskeinen toimija, on edeltäjästään poiketen tulosohjattu virasto.

Vaikuttavuuden korostuminen julkisella sektorilla on tapahtu­nut huolimatta siitä, että niin vaikuttavuuden käsite samoin kuin itse arvioinnin käsi­te ovat edelleen monimutkaisia ja tulkinnanvaraisia. Vaikuttavuus ei kuitenkaan ole vain mikä tahansa sana, vaan osa vallankäyttöä.

"Kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke."

Julkisen sektorin toiminnan hyväksyttävyyttä perustellaan, ainakin retorisesti, toimintojen ja palveluiden vaikuttavuuden ja vaikuttavuustiedon kautta, mikä on muuttanut ajattelu- ja toimintatapoja myös kulttuurisektorilla. Koska kulttuuripolitiikka ja -sektori eivät ole muusta yhteiskunnasta ja yhteiskuntapolitiikan kehittämisestä erillisiä saarekkeita, vaikuttavuudesta (ja vaikutuksista) on tullut myös kulttuuripolitiikan poliittis-hallinnollisen kie­lenkäytön keskeinen osa.

Olen itsekin toteuttanut täällä Cuporessa monta arviointia, joiden tehtävänantona on ollut erilaisten toimintojen, esimerkiksi EU:n rakennerahastojen tai kirjastoavustusten, vaikuttavuuden tarkastelu. Useinkaan näissä tarkasteluissa ei ole päästy varsinaisen vaikuttavuuden todentamiseen, vaan ennemmin kartoittamaan osa-alueita ja tekijöitä, joista vaikuttavuus ja sen arviointi voivat muodostua.

Vaikuttavuuden arvioinnin laajenemista Suomessa selitetään monella tavalla. Yhtä kaiken kattavaa syytä ei tietenkään ole. Tärkein lyhyen aikavälin selitys on uusliberalistisen ajattelun voimistuminen sekä tuloksellisuutta painottavan New Public Management (NPM) -ajattelun yleistyminen julkisessa hallinnossa. Se oli seurausta 1980-1990-lukujen taitteen hyvinvointivaltion suunnanmuutoksesta.

Katse käännettiin panosten sijaan tuotoksiin ja tuloksiin. Julkisia varoja ja tiukentuneita talouskehyksiä tuli kohdistaa tarkoituksenmukaisemmin. Nykyään puhutaan jo tosin tiukan ylhäältä päin (management) ohjatun tuloksellisuuden sijaan verkostoja ja kumppanuuksia korostavasta hallinnasta (governance).

"Teemmekö parempaa kulttuuripolitiikkaa vaikuttavuuden seurannan myötä?

Elokuussa Tallinnassa pidetyn kansainvälisen kulttuuripolitiikan konferenssin eräässä sessiossa todistin mielenkiintoista keskustelua: tanskalaisen tutkijan mukaan Tanskassa on jo kuulemma päästy eteenpäin kaikkein ortodoksisimmasta NPM-ajattelusta, kun taas japanilainen kommentoija kertoi NPM-käytäntöjen olevan yhä arkipäivää. Hän kysyikin: ”Miten te Tanskassa pääsitte eteenpäin tästä? Mikä toi muutoksen?”

Politiikan tutkija Evert Vedungin mukaan arvioinnin historia voidaan erityisesti Pohjois-Euroopassa jakaa erityisiin ”aaltoihin”, joita ovat hyvinvointivaltioiden ”insinöörimäisen” rakentamisen vaihe (tieteellinen aalto 1950- ja 1960-luvuilla sekä dialoginen aalto 1970-luvulla), 1980-luvulla syntynyt uusliberaali aalto ja nykyinen 1990-luvulla alkanut näyttöperustainen aalto. Jokaisen aallon takana ovat olleet laajemmat julkisen sektorin ohjausideologiat sekä poliittiset suuntaukset vasemmistosta oikeistoon.

Arvioinnin leviämisen pitkän aikavälin tekijänä voidaan nähdä rationalismin perintö sekä politiikan ja hallinnon tieteellistyminen. Yhteiskuntatieteilijä Max Weber otaksui instrumentaalisen rationaalisuuden leviävän vähitellen kaikille ihmiselämän alueille. Weber tarkoitti sillä hallintaa, jossa laskelmoidaan keinoja annetun tavoitteen saavuttamiseksi.

Vaikuttavuusajattelun nousu herättää mielessäni monia kysymyksiä. Miten vaikuttavuuden ja evidenssin korostuminen on todella vaikuttanut kulttuuripolitiikkaan ja -sektoriin? Onko kokonaiskuva kulttuuripolitiikan vaikuttavuudesta selkiytynyt vuosien varrella?

Joidenkin näkemysten mukaan kyse on uusbyrokratisoitumisesta erilaisten seuranta-, raportointi- ja arviointijärjestelmien kehittyessä. Toisaalta vaikuttavuusideologian nousu on edistänyt uusien ajattelu- ja toimintatapojen, kuten tavoitteiden terävöittämisen, strategisuuden ja raportointivelvollisuuden omaksumista osaksi arkea niin kulttuurin hallinnossa kuin kentällä. Vaikuttavuuskeskusteluun olennaisesti liittyvä indikaattorityö on otettu osaksi kulttuuripolitiikkaa.

Iso kysymys kuuluukin: onko kulttuuripolitiikka (ja kulttuurisektorin toiminta) tullut vaikuttavammaksi vaikuttavuuden seurannan ja strategisuuden korostumisen myötä? Tuhlaammeko aikaa ja voimia vai teemmekö parempaa kulttuuripolitiikkaa?

Näitä teemoja ja kysymyksiä olette tervetulleita pohtimaan myös työryhmäämme ”Vaikuttavuus ja sen todentaminen kulttuuripolitiikassa” Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päiville marraskuussa. Nähdään Turussa!

 

Lähteet:

Vedung, Evert (2010). Four Waves of Evaluation Diffusion. Evaluation, 16(3), 263-277.

Jakonen, Olli (2018). “Performance management and demand for societal impact in Finnish cultural policy”. Konferenssipaperi, ICCPR 2018, Tallinna.

Cuporen hanke ”Vaikuttavuus ja sen arviointi taiteen ja kulttuurin kentillä.”

 

Olli Jakonen

Tutkija, YTM
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Olli Jakonen