Niukkuus pakottaa perusteiden pohdintaan

Rahapelein on katettu valtion taiderahoitusta kohta sadan vuoden ajan. Rahapelituotot kuitenkin niukkenevat ja samalla kulttuurin niistä saama siivu ohenee. Edessä on lisäksi julkisen talouden sopeutustoimia ja budjettileikkauksia. Opetus- ja kulttuuriministeriö lupaili huhtikuun lopussa vuodelle 2021 17,5 miljoonan vähennyksiä valtion taiderahoitukseen, mikäli leikkaukset toteutettaisiin nykyisen rahapelien jakosuhdelain mukaisina. Vuonna 2022 leikattaisiin vielä hieman lisää. Tarkempia kohdennuksia mietitään myöhemmin.

Uudessa selvityksessämme kuvataan ensimmäistä kertaa rahapelituottojen osuudet valtion rahoituksesta eri taiteen ja kulttuurin aloille. Tiedot koskevat vuotta 2019. Kokosimme selvityksen tietoja visualisoituina myös Cuporen tietoa-sivuille. Raporttimme johtopäätöksissä nostamme esiin muun muassa huolen taiteen vapaan kentän tilanteesta. Ennen kaikkea korostamme tietoon pohjautuvan harkinnan tarvetta ennen leikkauspäätöksiä.

Taiderahoitus ei suinkaan ole ainoa mahdollisten leikkausten kohde. Myös liikunnan, nuorisotyön ja tieteen rahoitukseen on leikkauspaineita. Tilannetta on kommentoitu kriittisesti. Muun muassa Jan Vapaavuori ilmoitti Olympiakomitean vaikuttavan syksyn budjettiriiheen liikunnan ja urheilun leikkauksien estämiseksi. Yliopistojen rehtorit kuohahtivat puoliväliriihen linjauksista, joiden he katsovat olevan ristiriidassa niin hallitusohjelman tavoitteiden kuin muidenkin koulutuspoliittisten linjausten kanssa.

Koronan valmiiksi polvilleen pistäneillä taiteen ja kulttuurin aloilla hallituksen toimia verrattiin jo ennen puoliväliriihen päätöksiä ”turpeeseen hukkumiseen”. Riihen jälkeen ilmaistiin huolta etenkin vapaan kentän kohtalosta.

Rahapelituottojen uudelleen järjestämistä pohtinut ns. Liikasen työryhmä esitti raportissaan tuottojen siirtämistä kokonaisuudessaan yleiskatteellisen budjetin sisään. Aiemmin tuottovarat on kanavoitu vastuuministeriöiden kautta erillisrahoituksena. Näemme ehdotuksessa hyviä puolia (mm. kaikkien alojen kohtelu samalta viivalta ja vähäisempi edunsaajien sotkeentuminen järjestelmään, avustusten seurannan kehittäminen), mutta myös riskejä, kuten mahdollisuus äkkikäännöksiin rahoituksen kohdentamisessa. Myös Liikasen työryhmä nosti esiin taiteen ja kulttuurin alojen jatkuvuuden ja rahoitettujen tahojen kohtelun ”ilman kohtuutonta altistusta rahoitukselliselle epävarmuudelle ja epävakaudelle”.

Kaavaillun muutoksen hyvä puoli on sen avaama arvokeskustelu valtion rahoitusvastuista. Ministeriöiden tulisikin avata kaiken kanavoimansa rahoituksen perusteluita nykyistä selvemmin. Ilman sitä julkinen keskustelu on vaikeata. Keskustelun tarve koskee myös taiderahoituksen perusteita. Valtion rahoitukseen on esimerkiksi kehittynyt priorisoituja aloja, kuten professori Ilkka Heiskanen kollegoineen totesi jo 1990-luvulla. Todensimme Heiskasen analyysin pitävän edelleen paikkansa katsauksessamme valtion kulttuurirahoitukseen. Mutta alakohtaisista muruista kinastelun sijaan ison muutoksen edessä on järkevää katsoa myös isompaa kuvaa. Onko todella niin, että nuorisolta, liikunnalta, taiteelta tai tieteeltä rahoitusta voidaan viedä ilmoitusasiana, vaikka esimerkiksi parin miljardin euron kokoisesta suorien yritystukien potista ei kyetty leikkaamaan mitään edes nousukauden oloissa? Ainakin itsessäni tämä herättää pohdinnan siitä, mitä ja keitä varten valtiomme on olemassa.